Puheenvuoro Mukkulan kirjailijakokouksessa 2007

Kerran kirjoitin lähes kaksi kuukautta kohtausta, jossa mies yritti hakata rautakangella toiselta mieheltä kallon murskaksi. Tahdoin saada väkivallan sykkimään mahdollisimman todellisena. Tahdoin tehdä iskuista kovia ja raakoja, tahdoin että tappamisen halu ilmaisisi itsensä suoraan ja kohtaus tekisi kipeää. Tahdoin että iskujen kylmä voima, joka kohdistui suojattomaan lihaan, tunkeutuisi luihin ja ytimiin asti. Tahdoin jokaisen hengenvedon räjähtävän kitalakeen, tahdoin tärykalvojen jyskeen ja hakkaavan pulssin yhdistyvän hyökyväksi tuhon aalloksi. Tahdoin päästä kivun merkityksettömän voiman taakse, tahdoin tuntea veren suolaisen maun – toisin sanoen tahdoin päästä lähelle tappamisen kauhua, luomisen vastakohtaa.
Epäonnistuin päivä toisensa jälkeen. Joskus kohtaus tuntui toimivan, virkkeet punoutuivat yhteen ja tavoitin oikean rytmin. En kuitenkaan ollut tyytyväinen, sillä en pystynyt vangitsemaan tappamisen kauhua niin kuin olisin halunnut, en pystynyt saavuttamaan sitä brutaalisuuden astetta, jota tavoittelin. Epäonnistuin uudelleen ja uudelleen, epäonnistuin vielä silloinkin kun tunsin onnistuneeni, koska tajusin että tässä hankkeessa suurinta epäonnistumista merkitsisi onnistuminen. Miksi? Koska kirjoittaminen on luomista, mutta kaikesta riisuttu väkivalta ei ole muuta kuin tuhoamista. Sellaisen tuhon kuvaamisen täytyy olla mahdotonta. Beckettiä mukaillen: ei-mistään ei voi kirjoittaa yhtä selvästi kuin jostakin.
Parin kuukauden kuluttua kohtaus oli kuitenkin valmis, sillä olin hyväksynyt oman epäonnistumiseni. Olin ymmärtänyt, etten koskaan tulisi ymmärtämään väkivaltaa: käydessäni läpi prosessin, jossa yritin tunkeutua kauhun ytimeen, tajusin että väkivalta on järjetöntä, sen ymmärtäminen on looginen mahdottomuus, se ei ole mahdollista koska puhdas väkivalta on absurdia, merkityksetöntä, sen ainoa tarkoitus on tuhota merkitys, mutta edes se ei ole mikään oikea tarkoitus vaan ainoastaan jotain, minkä me olemme liittäneet siihen, jotta tekisimme itsemme ymmärrettäväksi. Se voi olla yhtä hyvin kaunista tai rumaa, voisimme jopa väittää ettei ole väliä kumpaa se on, sillä heti kun otamme mukaan estetiikan, olemme korvanneet kylmän välinpitämättömyyden, ei-minkään, jollakin, missä näemme tarkoitusta.
Kun päätin jatkaa enkä pysähtyä, olin hyväksynyt epäonnistumiseni, kyvyttömyyteni antaa merkitystä jollekin oleellisesti merkityksettömälle, kyvyttömyyteni luoda myytti tai jopa mytologia jonkin absurdin ja banaalin pohjalta. Mutta ainakin opin ymmärtämään miten myyttejä luodaan. Tajusin, että esittämällä luomiselle vastakohtaisen tapahtuman, tuhon toteutumisen, olin päässyt niin lähelle ei-olemisen kauhua kuin minulle on mahdollista. En enää edes välittänyt siitä, tulisiko kuvauksesta kaunis. Minua kiinnosti vain rautakangen heilahtelun rytmi ja tavat joilla iskut hakkasivat ruumista, sillä tiesin että kaikesta siitä tulisi vain osa kuvitteellista maailmaa, osa myyttiä, osa romaania.
(englannista suomentanut Outi Hassi)