György Dragomán: tulppaanit
Illalla työnsin herätyskellon tyynyn alle, ettei äiti kuulisi sitä, mutta aamulla olin valveilla jo paljon ennen sen soittoa, niin kovasti minua jännitti. Otin kirjoituspöydältä nikkelöidyn kiinalaisen taskulamppuni, vedin kellon tyynyn alta ja valaisin sitä lampulla, viisarit näyttivät varttia vaille viisi, painoin napin alas ettei kello soisi, sitten otin tuolinselältä illalla siihen asettamani vaatteet ja pukeuduin nopeasti ja äänettömästi. Kun vedin housuja jalkaan, potkaisin vahingossa tuolia, mutta se ei onneksi kaatunut vaan kolahti vain pöytää vasten, sitten avasin huoneeni oven varovasti, vaikka tiesin ettei se narisisi, sillä olin voidellut saranat edellisenä päivänä koneöljyllä. Menin astiakaapin luo, hivutin auki sen keskimmäisen laatikon, otin esiin keittiösakset joilla äiti aina leikkaa hiukseni, sitten avasin ulko-oven varmuuslukon ja livahdin hiirenhiljaa ulos, portaiden ensimmäiseen kaarteeseen asti hiivin varpaillani, mutta sen jälkeen ryntäsin täyttä vauhtia alas. Kun pääsin kadulle, olin jo kokonaan lämmennyt ja lähdin kävelemään pikkupuiston suuntaan, sillä siellä, suihkukaivon ympärillä, kasvoivat kaupungin kauneimmat tulppaanit.
Olimme eläneet jo yli puoli vuotta ilman isää, vaikka alun perin hänen piti lähteä vain viikoksi rannikolla olevalle tutkimusasemalle, siellä oli joku hirveän tärkeä tehtävä, minua hyvästellessään isä sanoi että oli ikävää ettei hän voinut ottaa minua mukaansa, sillä meri oli myöhään syksyllä aivan unohtumaton näky, paljon hurjempi kuin kesällä, valtavat aallot kuohuvat keltaisina, vaahtopäitä jatkui niin kauas kuin silmä kantoi, mutta kun hän tulisi kotiin, hän veisi minutkin sinne ja näyttäisi minulle sen kaiken: kuinka onkin päässyt käymään niin, että olet jo täyttänyt kymmenen etkä ole vielä nähnyt merta, mutta ei se mitään, se asia korjataan ja moni muukin, ei hätää, meillä on vielä aikaa vaikka mihin, meillä on koko elämä edessämme, se oli isän lempilause, en koskaan oikein ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti, ja kun hän ei sitten tullutkaan takaisin, ajattelin sitä usein, ja hänen hyvästinsäkin tulivat mieleeni monta kertaa, se kuinka olin nähnyt hänet viimeisen kerran, isän kollegat tulivat hakemaan häntä harmaalla pakettiautolla, olin juuri päässyt koulusta kun he tekivät lähtöä, ja jos viimeistä tuntiamme, ympäristöoppia, ei olisi peruutettu, en olisi tavannut heitä ollenkaan, kun tulin kotiin he olivat juuri menossa autoon ja heillä oli kamala kiire, kollegat eivät olisi halunneet antaa isän puhua minulle, mutta isä ärähti: kai teilläkin on lapsia, viisi minuuttia sinne tai tänne, silloin harmaapukuinen, harmaahiuksinen pitkä mies kohautti olkapäitään ja sanoi: olkoon menneeksi, mitäpä viisi minuuttia tosiaan merkitsee, ja isä tuli luokseni ja pysähtyi eteeni, mutta ei silittänyt eikä halannut minua, vaan piti käsillään kiinni takkinsa liepeistä ja sanoi että hän matkustaisi rannikolle, koska tutkimuslaitoksessa tarvittiin pikaisesti hänen apuaan, hän viipyisi siellä viikon tai vähän pitempäänkin jos tilanne vaati, kunnes kaikki saataisiin järjestykseen, ja hän puhui vielä vähän aikaa merestä, mutta sitten harmaatukkainen tuli meidän luoksemme, laski kätensä isän olkapäälle ja sanoi: tulkaahan tohtori, viisi minuuttia on kulunut, nyt meidän on lähdettävä, muuten myöhästymme lentokoneesta, ja isä kumartui ja antoi suukon otsalleni muttei halannut, ja sitten hän pyysi minua pitämään huolta äidistä ja olemaan kunnon poika, hän sanoi: sinä olet nyt perheen pää ja sinun pitää tuntea oma arvosi, ja minä sanoin: hyvä on isä, yritän parhaani, pidä sinäkin huolta itsestäsi, ja silloin harmaatukkainen katsoi minuun ja sanoi: älä sinä kaveri isästäsi huolehdi, kyllä me pidämme tohtorista huolen, sitten hän iski minulle silmää ja avasi isälle autonoven, kuljettaja käynnisti jo moottoria ja he lähtivät liikkeelle heti kun ovi oli paukahtanut kiinni, minä nostin koululaukun maasta, käännyin ja lähdin kohti kotirappua, sillä olin hankkinut uuden hyökkääjän nappifutisjoukkueeseeni ja halusin nähdä, liukuisiko se vahakankaan päällä yhtä hyvin kuin pahvilla, en jäänyt vilkuttamaan enkä odottamaan että auto häviäisi näkyvistä kadun päässä. Muistan hyvin isän kasvot ja parransängen, hän haisi tupakalta ja näytti kamalan väsyneeltä, hymykin oli vain puolinainen, mietin sitä paljon, mutta en usko että hän aavisti etukäteen ettei voisi palata kotiin, viikon päästä saimme kirjeen jossa hän kertoi että tilanne oli paljon vakavampi kuin he olivat ensin luulleet, hän ei voinut sanoa enempää valtion turvallisuutta vaarantamatta, mutta hänen olisi jäätävä vielä joksikin aikaa, ja jos kaikki menisi hyvin, hän saisi ehkä parin viikon päästä muutaman vapaapäivän, mutta toistaiseksi häntä tarvittiin joka hetki. Sen jälkeen hän lähetti meille vielä jokusen kirjeen, kolmen neljän viikon välein hän kirjoitti tulevansa pian luoksemme, muttei päässyt kotiin jouluksi eikä edes uudeksivuodeksi, ja sitten oli jo huhtikuu eikä isältä tullut enää kirjeen kirjettä, ja minä aloin kuvitella että isä oli ehkä paennut ulkomaille niin kuin luokkakaverini Egonin isä, joka oli uinut Tonavan yli Jugoslaviaan ja jatkanut sieltä länteen, minkä jälkeen hänestä ei ollut kuulunut mitään, niin ettei edes tiedetty oliko hän elossa.
Kävelin takapihojen kautta, sillä en halunnut tavata ketään joka kysyisi minne olin matkalla niin aikaisin aamulla. Suihkukaivon luona ei onneksi ollut ketään, joten nostin jalkani vuorotellen suojaketjun yli ja astuin kukkapenkkiin tulppaanien sekaan, otin esiin keittiösakset ja aloin leikata kukkia, yritin katkaista varret ihan alhaalta, isoäiti oli kerran sanonut, että mitä lähempää tyveä tulppaanin katkaisee, sitä paremmin se kestää maljakossa, parasta siis leikata kaikki lehtineen, ensin ajattelin leikata vain kaksikymmentäviisi tulppaania, mutta viidennentoista paikkeilla sekosin laskuissa ja jatkoin katkomista, takkini oli jo kasteesta läpimärkä, samoin housut, mutta minä en välittänyt, sillä ajattelin isää, jotenkin näin isä oli tehnyt joka vuosi, tällä tavalla hänkin oli leikannut tulppaaneja, äiti oli kertonut monta kertaa että isä oli suorastaan hukuttanut hänet tulppaaneihin, antanut tulppaanikimpun kosiessaan ja sen jälkeen valtavan kimpun joka hääpäivänä, huhtikuun seitsemäntenätoista, aamulla äidin herätessä kukat odottivat jo keittiönpöydällä, tiesin että nyt oli heidän viidestoista hääpäivänsä ja halusin että äiti saisi suuremman kimpun kuin koskaan ennen.
Leikkasin penkistä niin monta tulppaania että ne tuskin mahtuivat syliini, laskin käsistäni leviävät kukat maahan, ravistin saksista kasteen ja leikkasin edelleen, varren toisensa jälkeen, ajattelin isää, näillä saksilla hänkin oli varmasti leikannut, katsoin käsiäni ja yritin kuvitella isän käsiä, mutta siitä ei tullut mitään, näin vain omat kalpeat ja ohuet sormeni saksien kuluneissa rei’issä, ja juuri silloin kadulle tuli jostain vanha äijä ja huusi: mitä oikein kuvittelet tekeväsi, kukkien poimiminen kukkapenkistä on varastamista, tulehan tänne poika tai soitan poliisit ja joudut kasvatuslaitokseen, sinne sinä taidat kuuluakin, vilkaisin miestä, hän ei onneksi ollut kukaan tuttu, ja huusin takaisin: hiljaa siellä, ei kukkien varastaminen mikään rikos ole, sitten pistin keittiösakset taskuun, kahmaisin tulppaanit syliini, pari vartta jäi maahan, hyppäsin penkin toiselle puolelle, kuulin kuinka mies huusi vieläkin että minun pitäisi hävetä puheitani, hän kyllä muistaisi oppilasnumeroni, mutta en katsonut taakseni, tiesin ettei hän voisi muistaa mitään, sillä olin varta vasten ottanut takin jonka hihassa ei ollut numeroa, ja juoksin täyttä vauhtia kotiin asti, pidin tulppaaneista kiinni kaksin käsin etteivät ne katkeaisi, tulppaaninkukat iskivät toisiinsa ja kasvoihini, leveät lehdet suhisivat, niistä lähti samanlainen tuoksu kuin vastaleikatusta ruohosta, paljon voimakkaampi vain.
Päästyäni viidenteen kerrokseen pysähdyin oven eteen, kyykistyin ja asetin tulppaanit varovasti ovimatolle, sitten nousin seisomaan ja avasin hiljaa ulko-oven, astuin kukkien yli ja pysähdyin hetkeksi pimeään eteiseen kuulostelemaan. Äiti ei onneksi ollut vielä hereillä, vein tulppaanit kaikessa rauhassa keittiöön, sitten avasin komeron oven, otin hyllyn alta suuren lasisen kurkkupurkin, kannoin sen lavuaariin ja täytin vedellä, sitten nostin purkin keskelle keittiönpöytää ja aloin asetella tulppaaneja, kaikki eivät edes mahtuneet purkkiin, ainakin kymmenen jäi yli, heitin ne lavuaariin, sitten menin taas pöydän ääreen ja yritin tehdä kimpusta kauniimman, se oli vaikeaa, sillä tulppaaneissa oli niin paljon lehtiä että ne kallistuivat sinne tänne, jotkut olivat liian lyhyitä ja toiset liian pitkiä, tajusin että jos halusin saada kimpusta jonkinnäköisen, minun piti leikata varret samanpituisiksi, sitten muistin ison pesukattilan, siihen mahtuisivat kaikki kukat eikä niistä varmaan tarvitsisi leikata lehtiäkään, niinpä menin taas komerolle, kumarruin ja vedin hyllyn alta kattilan, silloin kuulin kuinka keittiön ovi avautui ja äiti sanoi: kuka siellä, onko siellä joku, hän ei nähnyt minua sillä olin komeronoven takana, mutta minä näin ovenraosta kuinka hän seisoi siinä pitkässä valkoisessa yöpaidassaan, suu vähän raollaan, odotin että hän hymyilisi, mutta näytti pikemminkin siltä kuin hän aikoisi kirkaista tai karjaista, aivan kuin hän olisi ollut hyvin vihainen tai häneen olisi sattunut kauheasti, hänen suunsa oli kummallisessa irveessä ja silmät kaventuneet viiruiksi, kuulin hänen hengittävän hirveän syvään, sitten hän katsoi ympärilleen, huomasi avoimen komeronoven, irrotti otteensa ovenkarmista, pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan, huokaisi ja kysyi: sinäkö se olet kultaseni, ja minä tulin esiin komeronoven takaa enkä sanonut mitään, ja sitten menin pöydän luo ja sanoin että olin tahtonut yllättää hänet ja pyysin ettei hän suuttuisi, sillä en ollut tahtonut mitään pahaa, olin tehnyt sen vain siksi että isä oli pyytänyt minua olemaan perheen pää hänen poissaollessaan, ja näin että äiti yritti hymyillä, mutta hänen silmänsä olivat vieläkin surulliset, ja hän sanoi käheällä äänellä ettei hän ollut lainkaan vihainen, ei lainkaan vihainen, vaan oikein iloinen kukista, ja niin sanoessaan hän astui luokseni ja halasi minua, mutta ei niin kuin tavallisesti, vaan paljon paljon voimakkaammin, hän puristi minua itseään vasten yhtä kovasti kuin kerran kun olin ollut oikein sairas, ja minäkin halasin ja puristin häntä, ja vaatteideni ja hänen yöpukunsa läpi tunsin kuinka hänen sydämensä hakkasi, ja ajattelin tulppaaneja, sitä kuinka olin ollut polvillani maassa ja leikannut kukan toisensa jälkeen, tunsin kuinka äiti puristi minua vielä kovemmin, minäkin puristin niin lujaa kuin jaksoin, nenäni oli yhä täynnä tulppaanien tuoksua, vihreää, vahvaa ruohonhajua, tunsin äidin nytkähtelevän ja tiesin että hän alkaisi ihan kohta itkeä, silloin minäkin alkaisin itkeä, enkä halunnut sitä, mutta en voinut päästää irti vaan puristin edelleen, halusin sanoa: älä sure, ei ole mitään hätää, mutten saanut sanaa suustani, en edes suutani auki, ja juuri silloin joku soitti ovikelloa, painoi kovaa ja pitkään, kerran, kaksi ja kolme kertaa, tunsin kuinka äiti päästi minusta irti, hänen vartalonsa ikään kuin viileni äkisti, silloin minäkin päästin irti ja sanoin: odota tässä, minä menen ja katson kuka siellä on.
(Ote romaanin Valkoinen kuningas (Otava 2008) ensimmäisestä luvusta. Suom. Outi Hassi)